En ole koijarien sukua, enkä tykkää tyrkyttää. Silti
olen lähtenyt mielelläni feissaamaan norpan ja pienen taimenen asialla. Selkokielellä:
olen jutellut ihmisten kanssa Suomen luonnonsuojeluliitosta ja Eurajoen vesiensuojeluyhdistyksestä.
Joka tapahtumasta on jäänyt hyvä, yhdessä tekemisen maku.
Päätös
paikallisyhdistyksen feissausiskusta marketin aulaan ei tainnut vuosi sitten
olla ihan yksimielinen. Kukaan ei vastustanut jyrkästi, mutta osa
aktiivijäsenistä toivoi, ettei päivystysvuoro osuisi kohdalle ollenkaan. Näin
toimittiin, onhan kyse vapaaehtoistyöstä kansalaisjärjestössä. Kukin tekee
sitä, mikä tuntuu luontevalta.
Mikä vieraiden ihmisten kohtaamisessa sitten on niin vaikeaa?
Ehkä ne jyrkät sanomiset, joita me satakuntalaiset saatamme sylkäistä suustamme
noin vain. Mielipide kovalla äänellä ja sitten rivakasti ohi. Fiksu osaa
suhtautua niihin kuin pohjoisen puolelta piiskaavaan räntään. Hiukan kaulusta
ylös ja selkää tuuleen.
Surullisiakin
tarinoita joutuu välillä kuuntelemaan. Murhe rakentamisen alle jääneestä
luonnosta voi kaihertaa mielessä vuosikaudet. On oltava malttia kuunnella
moitettakin: miksei luonnonsuojeluyhdistys pystynyt pelastamaan juuri tuota lintuyhdyskuntaa?
Silloin on turha vaihtaa puheenaihetta isompiin kokonaisuuksiin, ilmastonmuutokseen
ja kiertotalouteen. Ehkä pelastamme yhdessä sen seuraavan luontokohteen?
Joskus
ympäristökin antaa feissausapua: Eurajoen vesiensuojelu tulee lähelle, kun
kanootti kuljettaa virrassa, tai juostaan pitkin rantapolkuja.
Pitääkö suojeluyhdistystä edustaessaan sitten olla
kuin Luontoillan asiantuntija? Nisäkkäät, nilviäiset, linnut... Kaikkiko pitää
olla hallussa? Miten toimia, jos kansalainen selittää kännykuvin ja laajoin sanankääntein
ikkunasta näkemäänsä eläintä tai lintua. Entä jos tuodaan joku kumma koppiainen
tai toukka tikkuaskissa.
Tällaista itselle
vielä ole tapahtunut, mutta luulisin, että oikein kimurantit kysymykset helppo laittaa
eteenpäin. Jokaisessa yhdistyksessä on omat kaikentietäjänsä, piirissä ja
liitossa sitten myös virallista asiantuntemusta. Kaikkea mitä suojelee, ei
tarvitse tuntea perinpohjin.
Luonto ja ympäristöasiat kiinnostavat kaikenikäisiä. Se
lämmittää.
Usein ihmiset
haluaisivat ostaa jotakin, jonka hinnasta ainakin osa menee luonnonsuojelun
hyväksi. Liiton jäsenyys on hiukan liian kallis heräteostokseksi. Ehkä se
koetaan myös sitovammaksi kuin Luonnonkalenterin ripustaminen keittiön seinälle.
Silti monet ottavat jäsenpaperit harkittavaksi, taittavat ne huolellisesti
taskuun tai laukkuun.
Some-sukupolvi
osaa liittyä Facebook-sivun painikkeen kautta, toiset haluavat toimia
perinteisesti. Molemmat vaihtoehdot pitää olla tarjolla.
Viime syksynä
raumalaisen marketin aulassa tavoitteemme oli juuri jäsenhankinta. Viritimme uuden
banderollin ja asettelimme miniluontopolun kysymyksineen. Laitoimme Rantalan
Hannun riistakameravideot pyörimään ja ryhdyimme vaanimaan saalista.
Aluksi oli
hiukan hiljaista, sitten vilkastui. Feissauksen rytmi seurasi asiakasvirtojen
kulkua. Lopulta saimme enemmän uusia jäseniä, kuin olimme uskaltaneet edes toivoa.
Olimme aika tyytyväisiä yhdistykseemme, ja päätimme hankkia iskuryhmälle
tummanvihreät norppapaidat. Niistä meidät nyt tunnetaan.
Kouluvierailuilla jäseniä ei ole oikein sopivaa haalia.
Eikä se ollut helppoa kevään harrastetapahtumassakaan, jossa muutkin
yhdistykset, VPK:sta ratsastajiin, olivat samoilla apajilla. Se kuitenkin on
varmaa, että jalkautumalla luonnonsuojelu tuli tutuiksi oppilaille, opettajille
ja molempien ryhmien kotiväelle.
Kaikille
avoimille retkille ja luennoille on helpompi lähteä, kun aktiivitoimijoiden
kasvot ovat tuttuja. Uudet luonnonsuojelijat löytävät yhdistyksiin useaa
erilaista polkua ja pääsevät halutessaan mukaan järjestämään tapahtumia.
Feissataan, kun tavataan!
Teksti ja kuvat: Susanne Ekroth
Suomen luonnonsuojeluliiton Rauman seutu ry:n sihteeri
Eurajoen vesiensuojeluyhdistyksen jäsensihteeri
